Autolla Slovakian maailmannäyttelyyn

 

 

Matkaan lähdettiin tiistai-iltana 23.10., mutta töitä sen eteen oli tehty jo kuukausia. Matka viiden maan kautta määränpäähän vaati runsaasti järjestelyjä, mutta kiitos internetin, homma oli helppo valmistella etukäteen. Internetin kautta löysimme ja varasimme kaikki hotellit ja laivamatkat, katsoimme parhaat nähtävyydet ja ravintolat etukäteen, sekä tutustuimme matkareittiin niin hyvin kuin oli vain mahdollista. Yksi valmistelujen aihe oli myös karttojen hankinta. Toki nykyaikaa olisi tietenkin autonavigaattori, mutta päätimme kuitenkin turvautua vanhan ajan karttoihin. Ostimme jokaisesta läpiajettavasta maasta ja kaikista tärkeimmistä kaupungeista kartat ja hyvällä omalla tunnolla voi sanoa, että niillä pärjäsi loistavasti, vain parissa kohtaa maailma oli muuttunut kartan painamisen jälkeen.

 

Suomenlahden ylitys tapahtui Viking Linen Rosellalla ensimmäisen päivän iltana. Yöpyminen tapahtui laivalla ja tämä oli pääasiallinen syy laivan valinnassa. Näin pääsimme aamulla mahdollisimman ajoissa aloittamaan ajomatkan kohti Puolaa ja ensimmäistä välietappia. Heti kättelyssä sai huomata, etteivät kaikki etukäteisvalmistelut taanneet mutkatonta matkaa. Etukäteen oli ostettu internetistä sekä laivaliput, että myös illalliskortit seisovaan pöytään. Tietoisina siitä että laiva lähtee kello 21.00 ja että tuo seisova pöytä alkaa myös samalla kellonlyömällä, ajoitimme saapumisen Helsinkiin mahdollisimman aikaiseen kellonaikaan. Tästä johtuen olimme toisena jonossa odottamassa laivaan pääsyä. Mistään tästä ei tietenkään ollut mitään hyötyä, sillä arvoisat satamatyöntekijät päästivät meidät kolmanneksi viimeisinä laivaan, tasan kello 21.00. Sitten kun kiikutimme kissat ja muut tavarat hyttiin ja pääsimme illallisravintolaan, oli kello 21.20. Jäi siis vain kymmenen minuuttia pelivaraa siihen kellonlyömään, jolloin etukäteen ostetut illalliskortit lopettivat voimassaolonsa. Toinen ikävä yllätys oli lähtöaika aamulla. Missään hytin ohjeissa ei ollut kellonaikaa jona autokannelle pääsisi, joten kysyimme sitä luonnollisesti laivan infosta. Vastauksena saimme että autokannelle pääsee kello 7.00 ja niinpä aamulla olimme juuri tuohon kellonaikaan menossa autokannelle, vain huomataksemme, että kaikki muut olivat jo ajaneet ulos. Vikingillä on siis vielä hiukan opeteltavaa siinä, miten he aikatauluttavat seisovan pöydän ja autolla saapujat, sekä sen mitä infosta matkustajille kerrotaan. No, sehän on melko nuori ja kokematon laivayhtiö, joten ymmärrettävää.

 

Keskiviikkona kello 7.20 lähdettiin ajamaan Tallinnan sataman bensa-asemalta. Ajoitus tuntui onnistuneelta, keskustassa ei ollut vielä ruuhkaa ja maantielläkin vilkas liikenne kulki nimenomaan Tallinnaa kohti, me saimme ajaa melko rauhassa. Kello 9.50 saavuttiin Viron ja Latvian rajalle, jossa pidimme pienen kahvitauon. Pysähdyspaikalla oli keksitty loistava liikeidea, Hesburger ja viinakauppa samassa tilassa. Saattoi ostaa viinat ja kahvit samalta tiskiltä. Tosin tuollaisen järjestelyn pelkona on, että joskus tulisi vahingossa ostettua Hesburgerin hampurilaisia. No elämähän on täynnä riskejä.

 

Latvian läpiajomatkalla bongattiin pieni kyltti keskiaikaisesta linnasta ja sinne pysähdyttiin pikaisesti katselemaan maisemia. Linnan sisälle päätettiin mennä tulomatkalla paremmalla ajalla, nyt kun ei vielä ollut oikein kunnon kuvaa miten matka etenisi varsinkin Puolassa, niin haluttiin ajaa etupainotteisesti.

 

Kello 13.05 ylitettiin Latvian ja Liettuan raja ja samalla todettiin että liikennekulttuuri muuttuu sitä hurjemmaksi, mitä etelämmäs mennään. Latviassa kääntyvien kaistoja käytettiin silloin tällöin ohituksiin ja mutta Liettuassa tämä oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, samoin kuin ohittaminen mitä pienimmissä väleissä. Liettuassa huomasi myös uskonnon muuttuneen siitä, mihin täällä pohjolassa on tottunut. Tielle näkyvät hautausmaat olivat valtavan koristeellisia ja hautamerkit järjestäen upeita luomuksia. Liettua myös näytti olevan Baltian maista eniten maatalouspainotteinen, ainakin Via Baltican ympärillä. Traktoreita liikkui huomattavia määriä, tien vierillä oli valtavia peltoja ja jokaisella omakotitalolla tuntui olevan oma pieni pelto ja lehmä käyskentelemässä pihassa.

 

Puolan raja saavutettiin kello 16.05. Joskus tuntejakin vienyt rajanylitys kesti tänä Euroopan yhdentymisen aikana noin kaksi minuuttia. Tämä oli se matkan jännittävin vaihe, tai se mikä oli arveluttanut eniten. Puolan liikenteestä ja teistä kun oli kuullut jos jonkinlaisia kauhukertomuksia. Alku meni ihan hyvin, tie Suwalkiin ja siitä eteenpäinkin oli ihan hyvää ja liikenne tuntui normaalilta. Vähän ennen Augustowia liikenne kuitenkin pysähtyi ja seuraaviin kahteen kilometriin meni tunti. Syy selvisi kaupungin keskustassa, jossa oli suuri tietyömaa. Tunnin viivästys ei onneksi matkasuunnitelmia pilannut, etupainotteisella aikataululla kun oltiin liikkeellä. Kohta Augustowin jälkeen tie muuttui melko kapeaksi ja mutkittelevaksi, mikä ei estänyt rekkoja lähtemästä ohituksiin meistä. Nopeusrajoitukset kun tuntuivat olevan vain turisteja varten. Kello 19.25 Suomen aikaa, eli 18.25 paikallista aikaa saavuttiin viimein hotellille Bialystokiin. Päivän ajo oli 832 kilometriä, puoliksi ajaen se ei kovin pahalta tuntunut.

 

Hotelli oli kuin suoraan 70-luvulta oleva yksikerroksinen suomalainen elementtirakennus ja sisustus huoneissa oli samantyylinen, siisti mutta karu. Nälkä kurni vatsassa, joten päätimme kokeilla hotellin ravintolaa. Hotelli oli keskustasta syrjässä ja tosiaan ei mitenkään houkutteleva ulkoapäin. Kun astuimme ravintolaan, näki mihin täällä panostettiin. Ravintola oli hieno, arvokkaine massiivisine huonekaluineen, vitivalkoisine pöytäliinoineen. Ja ruoka, ruoka oli tosiaan parempaa kuin yhdessäkään suomalaisessa ketjuravintolassa. Jälleen yksi todiste siitä, että Suomi on tosiaan peräkylä Euroopan laidalla. Täällä saa hakemalla hakea paikkaa, josta saa oikeasti hyvää ravintolaruokaa, Puolassa saattoi mennä pienen kaupungin laitamilla olevaan vaatimattomaan hotelliin ja ruoka oli loisteliasta.

 

 

Torstaina 25.10 lähdettiin Bialystokista kello 7.10. Valoisalla ja vilkkaalla tiellä Bialystokista kohti Varsovaa Puolan liikenne näyttäytyi viimein todellisessa muodossaan. Kahta rekkaa tuli jatkuvasti vastaan rinnakkain, sinua lähdettiin ohittamaan missä kohtaa vain ja olit koko ajan jaloissa jos noudatit nopeusrajoituksia. Täällä homma pelasi sillä periaatteella, että oletusarvoisesti odotetaan vastaantulijan väistävän. Kun tuohon kulttuuriin pääsi sisään ja oli koko ajan valmis ajamaan pientareella, niin itse asiassa ajaminen sujui ihan hyvin ja joutuisasti. Liikenne oli ollut Liettuassa paljolti samanlaista ja kun vertasi tuota ajokulttuuria, maisemia ja hautausmaita, niin tuli mielikuva että Liettua on itse asiassa paljon lähempänä Puolaa kuin Viroa ja Latviaa. Tämän matkaosuuden aikana silmiin pisti liikennemerkki, joka oli jo etukäteen internetistä bongattu. Musta ympyrä valkoisella pohjalla, ja sekä vasemmassa että oikeassa yläkulmassa on numero. Liikennemerkki tarkoitti vaarallista tieosuutta, toisen ylänurkan numero tarkoitti tieosuudella loukkaantuneita ja toisen sillä kuolleita.

 

Yksi silmiinpistävä piirre noilla Puolan teillä koristeellisten hautausmaiden lisäksi, oli tien varsilla melko taajasti olevat Jeesuksen ja eri pyhimysten patsaat, samoin noita patsaita oli monien tien varren talojen pihoissa. Uskonnon vahvasta asemasta kertoivat myös aivan valtavat kirkot mitä pienimmissäkin taajamissa ja järjestään nuo kirkot olivat kiveä ja tiiltä, eivät puuta.

 

Tietyömaita oli koko Puolan läpiajon ajan todella paljon, mutta ne häiritsivät normaalia liikennettä loppujen lopuksi melko vähän. Ja on pakko sanoa jälleen jotain Suomen peräpohjolan maineesta; se tulee vain kasvamaan tulevina vuosina. Kun nuo kaikki tietyöt saadaan valmiiksi, on Puolassakin kymmenen kertaa niin paljon moottoriteitä kuin Suomessa ja olemme sen jälkeen tuossakin asiassa koko Euroopan hännänhuippuja. Mielenkiintoinen piirre noilla rakennuspaikoilla olivat lukuisat siltatyömaat. Suomessa kun on nähnyt vastaavaa, täällä ensi laudoitetaan ja sitten raudoitetaan nuo muotit ennen valua. Puolassa koko silta raudoitettiin ensin ja sitten raudoitusten ympärille alettiin rakentaa muottia ennen valua. Maassa maan tavalla siis.

 

Varsovaan saavuttiin kello 9.30 ja ulos tuosta valtavasta kaupungista päästiin 10.30. Ohitustie oli hyvin viitoitettu ja vain yhdessä kohtaa kartta pelasti eksymiseltä. Itse asiassa opasteet olivat Puolassa jopa paremmat kuin Liettuassa ja seuraavana edessä olevassa Tšekissä.

 

Kello 15.10 oltiin Puolan ja Tšekin rajalla, täällä ei edes passeja vilkaistu kunnolla. Tšekin puolella opasteet huononivat kertalaakista. Niitä oli kyllä melko paljon, mutta niiden koko oli sellainen, että lukeminen oli mahdollista vasta melkein kohdalla. Matkasta vain pieni koukkaus oli Tšekin puolella, mutta tuohonkin mahtui upeita vuoristomaisemia ja hienoja vuoristokyliä.

 

Slovakian rajalle saavuttiin jo kello 16.20 ja täällä heilutettiin vain jatkamaan matkaa ilman pysähdystä. Maisemat Slovakian puolella olivat kuin Alpeilta ja ajaminen oli mieleenpainuvaa niin kiemurtelevien teiden, kuin pitkien tunneleiden ja rakenteilla olevien moottoriteiden ansiosta. Oli mielenkiintoista katsoa, kuinka uutta moottoritietä syntyi vuorten kupeeseen kilometritolkulla, kun Suomessa sitä ei saada metriäkään ilman vuosikymmenten kädenvääntöä.

 

Kello 19.40 päästiin viimein hotellille, päivän ajorupeama oli 860 kilometriä. Koko matkan ainoa todellinen eksyminen tapahtui kun etsimme hotellia. Täällä oli ohitustie muuttanut reittiä kartan painamisen jälkeen ja siksi ajauduimme koko Bratislavan ohitse. Sillä kun kyltissä luki yhtäkkiä määränpäänä Itävalta, niin arvasimme ajaneemme ohi sellaisesta pienestä paikasta kuin Bratislava. Pienen taiteilun ja koko keskustan läpiajon jälkeen viimein saavuimme hotellille, joka vastasi hyvin odotuksia niin siisteydessä kuin viihtyvyydessäkin. Kun oli asettauduttu hotellihuoneeseen, lähdettiin syömään yhteen etukäteen tutkituista ravintoloista. Paikan nimi oli Traja Musketieri, joka tarjoili hyvää ruokaa keskiaikaisessa miljöössä. Alkuruokana oli tomaattia ja mozzarellaa, pääruokana argentiinalaista härkää pippurikastikkeessa ja jälkiruoaksi karamellivanukas kirpeillä marjoilla höystettynä. Alkuruokien kanssa juotiin luonnollisesti gin tonicia ja pääruoan kanssa pullo laadukasta punaviiniä, joka tarjoiltiin melkoisen hienostuneella tavalla laittamalla pulloon erillinen kaatonokka ja kaatamalla viini lasiin huimaavan korkealta. Jälkiruoan kanssa sopi tietenkin erinomaisesti Irish Coffee. Kun pääsimme takaisin hotellille, pyysivät samassa hotellissa yötä olevat tutut meitä viereiseen kuppilaan yömyssyille, johon tietenkin suostuimme. Kuppilassa sitten istuimme ja istuimme, valomerkki tuli neljä kertaa, mutta sitkeästi tarjoilija myi meille paukkuja. Jossain vaiheessa sitten päädyimme tuttavien huoneeseen, jossa yömyssyjen ottaminen jatkui, kunnes kello näytti neljää aamuyöstä.

 

Matka-aikataulu oli suunniteltu niin, että meille jäi kokonainen päivä tutustumiseen Bratislavaan ja sen ympäristöön Kun kerran näin kauas lähtee, on aivan järjetöntä tulla sellaisella tiukalla aikataululla, ettei näe kuin näyttelypaikan ja mahdollisesti jonkun ruokapaikan illalla. Perjantaina 26.10. söimme hotellilla aamiaisen, joka poikkesi totutusta suomalaisesta. Täällä aamiainen tilattiin listalta. Me otimme munakasta juustolla ja kinkulla, leipää, marmeladia ja kahvia sekä jogurttia. Tämän jälkeen lähdimme liikkeelle. Ensin katselimme paikallisia kauppoja ja kuppiloita hotellin lähettyvillä, jonka jälkeen otimme taksin ja ajoimme kymmenen kilometrin päässä olevalle Devinin linnalle, joka oli aivan mahtava paikka. Sanoin on vaikea kuvailla tuota käsittämättömän korkealla jylhällä kalliolla kohoavaa rauniolinnaa ja sen alapuolella olevaa harmaakivimuurin ympäröimää entistä kaupunkia. Paikka oli ollut asuttu jo roomalaisten ajoilta lähtien. Linnan alapuolella oli hieno hotelli, johon pistäydyimme juomaan Irish Coffeet. Tilaus ei mennyt aivan putkeen, sillä lopputulos oli kylmä kahvi, jossa kellui jäätelöä, ei viskistä tietoakaan. Paluumatkalla taksimme näytti miten mutkittelevilla pikku kyläteillä ajetaan 120 kilometriä tunnissa, niskakarvoja nostattava kokemus.

 

 

Seuraava kohde oli itse Bratislavan linna, jossa pyörittiin pari tuntia ihailemassa vuosisatojen rakennusperinteitä ja linnalta avautuvia näkymiä koko Bratislavan ylle. Linnalta lähdimme sitten kiertelemään vanhan kaupungin kujille. Täällä saattoi jokaisessa kadunkulmassa aistia keskiaikaisen tunnelman. Koristeellisuudessaan ja värikkyydessään tämä vanha kaupunki oli tyystin erilainen kuin Tallinnan tai Riikan vanha kaupunki. Todella näkemisen arvoinen paikka, jopa siinä määrin että kävimme siellä vielä sunnuntaina kesken näyttelyn kiertelemässä. Kävelykierroksen aikana poikkesimme yhteen kuppilaan ja tilasimme tavan mukaan Irish Coffeet, tällä kertaa tuloksena oli viski ja kahvi sekaisin, ei kermavaahtoa ollenkaan. Illalla päädyimme kellariravintolaan, jonka omistussuhteisiin emme kuitenkaan mitenkään liittyneet. Tuttavat olivat käyneet täällä edellisiltana, mutta ilmeisesti kokki oli vaihtunut, sillä ruoka oli täysin erilaista kuin edellisenä iltana (eli huonompaa), sama annoskin sisälsi aivan erilaiset ainekset. Aina ei voi voittaa, ei edes ravintolan valinnassa ulkomailla.

 

 

 

Viimein koitti lauantaiaamu 27.10. ja suunta otettiin näyttelyyn. Aiemman suunnitelman mukaisesti otimme taksin, jotta saatoimme päivän aikana nauttia välttämättömiä virvokkeita. Eläinlääkärintarkastus ja ilmoittautuminen sujuivat mutkattomasti ja nopeasti, olimmehan taas hyvissä ajoin liikkeellä, eli suurin piirtein samaan aikaan kun tarkastus alkoi. Näyttelyhalli, tai hallien jono oli iso ja varsinkin todella pitkä ja totta kai suomalaisten kehä oli aivan toisessa päässä. Luojan kiitos meillä ei ollut isoja kolleja mukana, koska nytkin kantaminen kävi voimille. Ja koska myyjät, ravintolat ja paneelipaikka olivat aivan toisessa päässä hallia, siellä mistä tultiin sisään, tuli viikonlopun aikana käveltyä lukematon määrä kilometrejä. Näyttelyhäkit olivat samanlaisia giljotiinimallisella ovella varustettuja, kuin edellisvuonna Hollannissa. Jälleen sai siis kiittää onneaan, ettei mukana ollut isoja kolleja, joiden poissaanti moisen oven kautta olisi ollut melkoisen haastavaa. Toinen haastava seikka olivat kuulutukset, jotka tulivat paneelia lukuun ottamatta koko viikonlopun ajan vain Slovakiaksi. Arvostelu pääsi alkamaan pahasti myöhässä, sihteeristössä oli ilmeisesti joitakin melko pahoja sekaannuksia. Kun homma sitten lähti käyntiin, arvostelu ja assarointi sujui muiden maailmannäyttelyiden tapaan, eli osa assistenteista kantoi kissat, osa antoi omistajien kantaa. Värin- ja tuomarin parhaiden valinnoissa omistajat esittivät aina itse kissansa. Vaikka maailmannäyttely on aina asssitenttikantoinen, vain Suomessa vuonna 2002 on homma mennyt niin, että kaikilla tuomareilla ovat assistentit oikeasti esitelleet kaikki kissat. Tästäkin pienestä asiasta näkee hyvin sen ideologisen eron, mikä Suomen ja muun Euroopan välillä on ja miksi olemme niin monessa asiassa muuta EU:ta huonommassa asemassa, vaikka säännöt ovat olevinaan kaikille samat. Suomalaiset noudattavat kaikkea pilkulleen, mutta mitä etelämmäs mennään, sitä enemmän kaikki säännöt ovat vain ohjeellisia ja niitä noudatetaan kun se on itselle edullista.

 

 

Slovakian kielen taito olisi ollut hyväksi myös näyttelyhallin ravintolassa, jossa ruokalista oli vain slovakiksi. No, pienellä arvailulla ja muutamalla kysymyksellä sai itselleen ihan hyvää ruokaa ja varsinkin olutta ja punaviiniä. Ulkona oli vielä hot dog- ja kebab –myyjät kärryineen. Kissaihmisten normaalit tarpeet ilmeisesti yllättivät paikalliset, koska iltapäivään mennessä olivat sekä olut että kebab loppuneet.

 

Arvostelut sujuivat osaltamme hyvin, metsäkissamme Minardi sai sertin ja valmistui GIC:ksi. Maine Coonimme Xanadu puolestaan sai sertin ja olipa vielä TP:kin. Varsinainen näytelmä muodostui värin paras –valinnassa, jossa viime metreillä oli yksi iso uros ja meidän naaraamme Xanadu. Ensin oli verrattu kaikkia naaraita keskenään, meidän kissamme voittaessa muut. Eräs italialainen naaras jäi kuitenkin tuputtamaan itseään värin parhaan valintaan, tyrkyttäen kissaansa tuomarille meidän kissamme ja uroksen välissä. Tuomari sanoi italialaiselle, että tämä voi mennä kotiin ja että loppuratkaisu on meidän naaraamme ja uroksen välinen. Italialainen ei millään uskonut että hän ei voita, vaan jäi sitkeästi kissansa kanssa ja tyrkytti sitä valintaan. Kielimuurista ei ollut kyse, koska myös tuomari oli italialainen. Kun uros sitten voitti ja me lähdimme pois, jäi tämä italialainen edelleen kiivaasti selittämään tuomarille kissansa kanssa.

 

Taksin saaminen olikin sitten näyttelyn jälkeen työn takana. Osa keskuksista, joita siis oli monta, löi suoraan luurin korvaan kun alkoi puhua englantia ja osa otti tilauksen vastaan, mutta taksia ei koskaan tullut. Viimein annoimme oman kännykkämme paikalliselle, joka tilasi taksin ja tällöin se tuli muutamassa minuutissa. Muutenkin taksit olivat mielenkiintoisia, sillä viikonlopun aikana kuljimme hotellilta keskustaan tai toisinpäin varmaan toistakymmentä kertaa ja vaikka taksamittari oli päällä, vaihteli hinta 189 ja 500 välillä paikallista valuuttaa.

 

Lauantai-iltana turvauduimme jälleen etukäteen katsottuun ravintolaan ja lähdimme vanhaan kaupunkiin, 1400-luvulta olevaan tykkitorniin rakennettuun ravintolaan nimeltä Prasna Basta. Paikka oli todella hieno ja mielenkiintoinen ampuma-aukkoihin tehtyine looseineen. Hintataso oli myös uskomaton ja kertoi omaa kieltään siitä että paikka oli myös paikallisten suosima. Sama kavalkadi alkuruoasta jälkiruokaan maksoi juomineen 60 euroa, vain puolet siitä kuin ensimmäisen illan Traja Musketieri -ravintolassa. Ruoka oli molemmissa yhtä erinomaista, mutta Prasna Bastassa ruokalista oli erikoisempi ja sieltä löytyi mielenkiintoisia yllätyksiä. Pöytää joutui odottamaan hetken aikaa, mutta tuo aika kului nopeasti gin tonicia baaritiskillä nauttien. Täällä otimme alkuruoaksi armenialaisen salaatin ja borssikeiton, pääruoaksi pippuripihvin ja italialaisen pihvin ja jälkiruoaksi uunijäätelön ja omenapiirakkaa. Juomaa meni pullo punaviiniä ja neljä gin tonicia. Loistavan aterian kruunasi kävelylenkki vanhan kaupungin iltavalaistuksessa. Upea ilta kaiken kaikkiaan.

 

Sunnuntaina oli sitten vuorossa paneelipäivä. Paneelikuulutukset eivät kuuluneet muualle kuin paneelihalliin, mutta onneksi ne kuitenkin puhuttiin englanniksi. Huvittava jatko edellisen päivän värin parhaan valinnalle nähtiin, kun naaraamme oli paneelihäkissä. Hävinneen italialaisen naaraan omistaja tuli katselemaan kissaamme, osoitteli sitä sormin ja mulkoili meitä murhaavasti ja edelleen he selittivät jotakin valinnan tehneelle tuomarille, vähemmän kauniilla äänensävyllä. Paneeli sujui hyvin ja järjestelmällisesti, josta varmaan suuri kiitos Eric Reijersille, joka sen veti vankalla kielitaidolla. Jälleen kerran täytyi tosin ihmetellä tanskalaisten ja italialaisten käyttäytymistä, heidän metelinsä oli korvia huumaavaa ja ainakaan minun järkeeni ei käy, että kissojen kanssa huudetaan ja hurrataan kuin formulakisoissa. Jotenkin se ei vain kuulu eläinten kanssa toimintaan ja selvästi useampi paneelihäkissä odottanut kissa pelkäsi meteliä. Toinen lähes pöyristyttävä seikka oli tanskalaisten siivottomuus, heidän jäljiltään niin näyttelyringit, kuin paneelikatsomo olivat aivan järkyttävässä kunnossa. Lattialla oli kaikkea mahdollista ja maahan heitetyt tanskanliput sekä sillä varustetut paperilakit kyllä paljastivat keneltä kaikki se törky oli jäänyt.

 

 

Sunnuntai-iltana kävimme sitten syömässä paikallista ruokaa sitä mainostavassa vanhan kaupungin ravintolassa. En edes yritä kertoa mitä se oli näin jälkikäteen, eivätkä nimetkään kertoneet mitään ruokaa valittaessa, mutta onneksi tässä ja monessa muussakin paikassa oli valokuvat kaikista annoksista ruokalistalla.

 

Maanantaina 29.10. lähdettiin kello 8.00 Bratislavasta poispäin. Valitsimme nyt toisen reitin, jotta maisemia tulisi nähtyä mahdollisimman paljon. Lähdimme ajamaan Krakovan kautta Varsovaan johtavaa tietä, kun tulomatkalla tulimme Varsovasta Katowicen kautta.

 

 

Eräs matkan hienoimmista asioista tuli vastaan kello 12.30. Kesken ajomatkan bongasimme aivan valtavan upean 1200-luvulta peräisin olevan linnan, Oravan linnan, eli Slovakiaksi Oravsky Hrad. Pysähdyimme välittömästi tien sivuun kun näimme tuon uskomattoman korkealla kalliolla kohoavan vaikuttavan rakennelman. Yritimme ostaa liput, mutta myyjä ei puhunut sanaakaan englantia ja vaikka kuinka kinusimme, emme lippuja saaneet, vaikka taulun mukaan linnan piti olla auki. Lopulta myyjä soitti johonkin ja kutsui kielitaitoisemman kaverin paikalle, tämä puhui ehkä neljä sanaa englantia. Nyt kuitenkin selvisi että linnaan pääsivät vain ryhmät. Kun aikamme asiaa tivasimme emmekä suostuneet lähtemään pois, saimme vihdoin liput. Tunnin päästä oli tulossa jokin ryhmä kiertokäynnille, ja myyjä antoi ilmeisen tuskastuneena meidän kuokkia sisään tämän ryhmän mukana. Kyseessä oli bussilastillinen unkarilaisia teini-ikäisiä koululaisia, ja heidän mukanaan siis lähdimme kiertämään linnaa. Oman mielenkiintonsa kiertokäyntiin toi koululaisten esitelmät. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen opetustapahtuma, sillä jokaisessa pysähdyspaikassa joku oppilas piti esitelmän vihosta lukien. Me kuuntelimme muiden mukana antaumuksella tuota unkarinkielistä esitelmää. Huimia näköaloja ja upeaa arkkitehtuuria saattoi kuitenkin ihailla ihan suomeksi ja jokaisessa huoneessa oli myös englanninkielinen esite. Jäimme hiukan jälkeen tuosta ryhmästä, koska halusimme rauhassa kuvata paikkaa. Lopputulos oli että linnan suuret metalliportit olivat lukossa kun yritimme kierroksen jälkeen päästä ulos. Hetken aikaa paniikki meinasi iskeä, mutta sitten lähdimme etsimään apua ja jostakin linnan torneista löysimme sitten talonmiehen joka tuli naureskellen päästämään meidät ulos.

 

 

Matka jatkui ja kello 16.05 saavuimme Slovakian ja Puolan rajalle. Ajo sujui ongelmitta Krakovaan asti, jossa sitten ohitustie oli täysin tukossa ja hukkasimme siellä kaksi tuntia. Kartalla hieno ohitustie oli moottoritie, mutta luonnossa moottoritiestä oli vasta rakennettu toinen puoli ja kaksi kaistaa olivat vielä täysin keskeneräiset. Tämä ei kuitenkaan estänyt joitakin puolalaisia ajamasta hurjaa vauhtia tietyön alaisena olevia rakennettavia kaistoja pitkin jonojen ohi. Varsovaan saavuimme kello 23.00 ja myöhäisestä ajankohdasta johtuen läpiajo sujui vielä tulomatkaakin helpommin, sillä kaikkialla oli melko hiljaista. Kello 3.00 yöllä saavuimme Suwalkiin, hotelli Dom Nauczycielaan. Hotellihuone oli upea kaksine huoneineen ja nahkasohvineen, ikävä vain että emme ehtineet siitä tämän pidempään nauttia. Oravan linna kuitenkin oli sen arvoinen, että muutaman tunnin viivästys kannatti ottaa. Päivän ajomatka oli 1048 kilometriä.

 

30.10. tiistaina lähdettiin Suwalkista kello 10.00 ja jo puolen tunnin kuluttua olimme Liettuan rajalla. Marijampolesta käännyimme kohti Vilnaa ja tässä vaiheessa viimeistään varmistui Liettuan ykköstila huonoimpien opasteiden maana reitin varrella. Vaikka Vilna on maan pääkaupunki, ei sinne johtaneelle tielle löytänyt kuin aivan puhtaalla tuurilla. Tässä vaiheessa voi joku tietenkin ihmetellä, että miksi ihmeessä suunnistimme kohti Vilnaa, joka ei ole pienimmissäkään määrin matkan varrella. Näin kauas kun ajaa, kannattaa tosiaan uhrata päivä tai kaksi siihen että harrastaa oikeaa matkailuakin ja siksi olimme varanneet tulomatkaa varten yhden ylimääräisen päivän, ja yövyimme Vilnassa.

 

Matkalla Vilnaan poikkesimme vielä Trakaissa, jossa kohoaa jälleen yksi upeasti restauroitu linna. Trakain linna on ainoa sisävesilinna Itä-Euroopassa ja punatiililinnana muistuttaa jonkin verran meidän Hämeen linnaamme.

 

 

Vilnassa tietyöt haittasivat hotellille pääsyä. Kaksi ensimmäistä reittiä, mitä pitkin suunnistettiin, päättyivät tietyön aiheuttamaan umpikujaan. Kolmas reitti sitten onneksi johdatti meidät pienten sadattelujen saattelemana hotellille. Päivän ajokilometrit olivat 220.

 

Vilnassa tutustuimme vanhaan kaupunkiin, joka jälleen kerran erosi muista vastaavista. Eniten se ehkä muistutti Tallinnan vanhaa kaupunkia, sillä erotuksella että lukuisat kirkot olivat suurempia ja huomattavasti koristeellisempia kuin siellä. Toinen silmiinpistävä piirre oli lukuisten katujen kapeus ja mutkittelevuus ja se että ajoneuvoliikenne oli sallittua. Illalla söimme argentiinalaisessa pihviravintolassa. Neljän gin tonicin ja punaviinipullon saattelemana söimme argentiinalaiset alkusnacksit, pihvit ja jäätelöllä höystetyt lämpimät mansikat. Kesken ruokailun viereiselle baaritiskille änkesi pari miestä ja ihmettelimme miksi heidän täytyy tunkea siihen aivan pöytämme viereen, kun baaritiskiä oli vaikka kuinka pitkälti. Siinä heidän käytöstään kummeksuessamme, toinen totesi liettualaiselle baarimikolle selvällä suomenkielellä: ”Mulle yksi Jamesoni.” Että silleen.

 

 

Keskiviikkona 31.10. poikkesimme suunnitelman mukaisesti samaan Bauskan linnaan kuin matkamme alkuvaiheessa. Nyt ostimme liput myös sisälle restauroitavaan linnaan. Siinä lippujonossa edessämme oli pari naista, jotka yrittivät maksaa kaikella mahdollisella euroista viron kruunuihin, vain paikallista valuuttaa heillä ei ollut ja pienen kädenväännön jälkeen he lähtivät pois. He mutisivat toisilleen närkästyneinä meidät ohittaessaan ja tietenkin suomeksi. Paluumatka tyssäsi sitten Riikassa kohtaan, jossa tie kulkee valtavan padon viertä. Seisoimme toista tuntia jonossa, joka aina silloin tällöin liikahti hiukan eteenpäin, vaikka vastaan tuli kuitenkin melkein koko ajan autoja. Syy tähän mysteeriin selvisi, kun pääsimme viimein kohtaan, jossa tietyömaa oli. Paikalla oli vain yksi kaista käytössä ja liikennevalot päästivät vuoron perään kummastakin suunnasta autoja. Näin periaatteessa, mutta rekkakuskit toimivat niin härskisti toisesta suunnasta, että ajoivat vain punaisia päin niin kauan, että meidän suunnasta ei vihreillä päässyt suurimmalla osalla kertoja kukaan eteenpäin.

 

18.40 olimme viimein Latvian ja Viron rajalla ja jo tässä vaiheessa oli selvää, ettemme ehdi laivaan. Emme kuitenkaan joutuneet paniikkiin vaan tyydyimme tilanteeseen, ajoimme suoraan sataman hotelliin, josta onneksi löytyi huone. Lomamatka siis jatkui vielä yhdellä illalla Tallinnassa. Päivän ajokilometrit olivat 616 km. Aamulla oli sitten pieniä ongelmia, kun kovan merenkäynnin takia kaikki pika-alukset olivat peruneet koko päivän vuorot. Onneksi Tallinkilta löytyi kuitenkin tilaa suuremmassa laivassa ja pääsimme viimein kotimaahan.

 

Matka oli kaikin puolin antoisa, jälleen kerran näyttelymatkan yhteydessä näimme ja koimme paljon. Oli hienoja maisemia ja upeita nähtävyyksiä, hyvää ruokaa ja juomaa, kommelluksia ja kokemuksia. Ajokilometrejä kertyi 3576, joka ei kuitenkaan hyvin rytmitettynä ja väljällä aikataululla tuntunut mitenkään pahalta. Myös kissat tuntuivat viihtyvän hyvin, sillä heillekin oli varattu riittävästi aikaa vain loikoilla hotellihuoneissa ja siitä nuo karvaiset elikot nauttivat silminnähden.

 

Janne